Itätonttu

Itätonttu on Helsingin edustalla oleva kalliosaari, nimensä mukaisesti itäisempi kahdesta tonttusaaresta. Itätonttuun ajelee helsingistä 7 solmun vauhdilla noin 1,5 tunnissa, joten paikka sopii myös iltasukelluskohteeksi.

Itse saari on vähän läntistä kaimaansa isompi puuton kalliosaari, jossa kasvaa lähinnä ruohoa ja muuta pientä kasvillisuutta. Saaren rantaan pääsee suojaan tuulelta joko saaren eteläpuolella olevaan poukamaan tai saaren itäpuolelle. Yleensä olemme kiinnittäneet veneen saaren rantaan ja käyneet sukelluksen jälkeen kävelemässä saarella. Itätontun pohjoispuolella on 15 m alkava pystyseinämä, joka putoaa vähän päälle 25 m syvyyteen. Seinämä on aika kaukana rannasta joten sukellusmatkaa tulee kohtalaisesti. Idässä rannan tuntumassa on kivenlohkareita ja mielenkiintoisia savi paasia, jotka tunkevat ylös pohjasta. Syvemmältä alkava sileä kallio laskee loivana yli 30 m asti. Saaren eteläpuolella on suhteellisen jyrkästi laskeva hiekka rinne ja isoja kiven lohkareita. Saaren ympärillä näkee usein kampeloita, mutta muuten elämä vedessä rajoittuu leviin rannan tuntumassa. Kokonaisuutena erittäin mukava sukelluskohde, missä jaksaa käydä useamman kerran kesässä.

Kesän ensimmäinen keskiviikkoreissu alkoi kuuden pintaan Laivalahdesta. Kevät oli edenneyt toukokuun puoleen väliin ja ilma oli vähän kolean puoleinen. Reissulle ei ollut ilmoittautunut minun lisäkseni muita kuin Juha. Kohtalaisen tuulen takia arvoimme sukelluspaikkaa hetken ja päädyimme Itätonttuun. Sinne saa aina venee hyvin kiinni tuulelta suojaan vaikka oltiinkin kahdestaan reissussa.

Kiinnitimme veneen saaren eteläpuolelle tuulen suojaan. Ensin ankkuri veteen ja pari narua rantaan varmistamaan kiinnitys. Kevään kylmyys tuntui vaatteita riisuessa. Mielessä oli vähän sekava tunne; olihan vuoden ensimäinen sukellus ja valtavan tavaramäärän raahaaminen veneelle oli ottanut päähän...mikähän tässä sukeltamisessa viehättää niin kovasti ;) .

Olin itse sukeltamassa ensimmäistä kertaa uudella puvulla missä oli kuivahanskat. Ennen sukellusta epäilytti viisisormihanskojen näppäryys kun oli tottunut aikaisemmin laittamaan varusteet kuntoon avokäsin. Pienen ähellyksen jälkeen olimme valmiita sukeltamaan mutta Juhan räpylän remmin kiinnitys otti lopputilin kriittisellä hetkellä. Hetken miettimisen jälkeen juhan työkalulaatikosta löytyi kengännauha millä remmi saatiin väliaikaisesti kiinni, ja ei kun veteen.

Vedessä kellui hieman hötöä joka haittasi näkyvyyttä mutta tämähän on tavallinen kevätilmiö meressä. Kuivahanskat tuntuivat hyvältä vedessä, joka puristi hanskoista ilmat pois. Tuntuma otteessa oli hyvä kuten minulle niin kehuttiin pukua ostaessa. Itse puku tuntui hieman erilaiselta kuin aikaisempi Vikingin kumipuku. Trilaminaatti puku puristui enemmän ihoa vasten ja ilmaa sai pistää pukuun heti sukelluksen alussa reippaasti. Tasapainottaminen uudella puvulla onnistui helposti pienen totuttelun jälkeen.

Lähdimme sukeltamaan loivasti syvenevää rantaa alas, 15 m jälkeen käännyimme itään rannan suuntaisesti. Näytti että näkyvyys parani hiukan alaspäin mentäessä, mutta vain hiukan. Isot kivenlohkareet olivat majesteettisen näköisiä ilmestyessään eteemme pimeässä vedessä. Veden kylmyys alkoi tuntua pian, eikä ihme sillä tietokoneeni näytti kokoajan 4ºC. Nostelin hanskoja korkeammalle jotta saisin niihin lisää ilmaa lämmittämään sormia. Kumipukuun verrattuna trilaminaatti tuntui hartijoista kylmemmältä kuin kumipuku. Tasapainotusliivi painoi sukelluspuvun ihan aluspukua vasten mikä tuntui kylmempänä kohtana puvussa; muuten tuntuma sukeltamiseen oli jollakin tavalla kevyempi kuinn vanhassa Vikingissä.

Sukelsimme rannan suuntaisesti kunnes ilmaa oli kummallakin jäljellä 100 bar. Juha näytti käsimerkeillä että voisimme kääntyä takaisin päin. Lähdimme nousemaan rinnettä loivasti rantaa kohti. Matkalla löysin pienen kampelan, jonka sai helposti otettua käsin pohjasta. Päästin kalan menemään ja se hävisi sätkien syvemmälle karkuun meitä. Rantaan päin tullessamme osuimme ankkurille, joka oli tarttunut ison kiven taakse. Juha kyseli että pitäisikö se siirtää pois kiven takaa mutta lopulta jätimme ankkurin paikalleen. Pinnalle tullessa veden kylmyys tuntui jo luissa ja ytimissä. Oikeastaan teki mieli jo pinnalle.

Itse sukellus ei ollut mikää kummoinen pulahdus mutta se sai taas kerran minut innostumaan sukeltamisesta. Kumma miten veri vetää veteen taas uudestaan vaikka ennen sukellusta talven tauon jälkeen sitä epäilikin.

[Petri]