Rothersandin majakka

Vaikka siltä olisikin vaikuttanut, Marinuksen historiatyöryhmä ei ole suinkaan levännyt laakereillaan vaan päinvastoin, kerännyt aktiivisesti tietoja seuramme historian alkuhämäriin liittyvistä asioista.

Kaikkihan me varmasti muistamme ne moninaiset jutut Rothersandin majakasta, jotka on tullut kerrottua seuran illanvietoissa ja sukellusleirien iltanuotioilla. Kaikkihan me voimme helposti palauttaa mieleemme jutut ja vitsit Rothersandin valojen värivirheistä, heijastuskulmien vääristä asetuksista, valovirran vaihteluista, juopotteluilloista vinssihuoneessa ja jopa ekosähkön käytöstä linssikoneiston liikutteluun.

Kun historiatyöryhmä kyseli seuran jäsenistöltä tietoa siitä, missä vaiheessa Rothersand tuli mukaan kuvioihin, kukaan ei tuntunut tietävän asiasta paljonkaan. Useimmat seuralaiset vastasivat: "Ainahan Rothersandista on puhuttu" tai " Siitähän puhuttiin jo ennen Vinhan aikoja".

Nyt on tämäkin salaisuus ratkeamassa. Tutkiessaan maskien historiallista kehitystä törmäsi työryhmä vanhan sukeltajaveteraanin, Matti Vielosen jälkeenjääneisiin papereihin, jotka ko. miehen leski Amalia Vielonen (os. Kähkönen) oli tietämättömyyttään varastoinut vintille Kalevankadulla. Näistä papereista käy ilmi se, että mainittu Matti Vielonen oli nuorena miehenä ollut töissä Rothersandin majakan rakennustyömaalla viime vuosisadan loppupuolella. Työskentely öljytuikun valossa, meren pohjan alapuolella oli jättänyt Mattiin lähtemättömän vaikutuksen.

Suomeen palattuaan oli Matti yrittänyt kertoa ystävilleen rakennustyömaalla näkemistään ihmeistä. Kukaan ei tietysti ollut uskonut Mattia, sillä eihän voitu uskoa, että merenpinnan alapuolella voi työskennellä ja vielä selvitä hengissä. Aina Matin tullessa tapaamaan ystäviään normaalille tapaamispaikalle, joka oli kalliolla, lähellä nykyistä rautatieasemaa, ystävät heittivät Matille herjaa: "Otetaas taas Rothersandin Majakalle". Aluksi oli Matti ollut nyreissään, mutta myöhemmin hänkin oli tajunnut asian koomiset puolet.

Seuraavat vuodet olivatkin Rothersandin majakkavitsien kulta-aikaa, vaikka rautatieaseman rakennustöiden vuoksi, vuodesta 1906 alkaen olikin tapaamispaikka siirrettävä Ruoholahteen, lähelle nykyistä Lepakkoa. Vuosia myöhemmin, Matin jo kuoltua, loppui majakkavitsien veistely pikkuhiljaa unohtuakseen lähes täysin. Kuitenkin, Marinuksen piirissä on perinne vielä elänyt, ilman että kukaan on tarkalleen tiennyt kaskujen todellisia historiallisia taustoja.

©2000 Marinus