Matti Hekkala

Kuten nykyäänkin, meri on aina vetänyt puoleensa Marinuksen jäseniä. Toisaalta marinuslaiset ovat olleet aina omaperäisiä persoonallisuuksia, joka seikka on useasti vaikuttanut maailmanhistorian muotoutumiseen suurina murrosaikoina. Aina eivät kyseiset henkilöt ole itse tiennet omien tekojensa merkitystä historiallisessa perspektiivissä. Useasti näitä tapahtumia tai henkilöitä ei ole myöskään tuotu julkisuuteen, joten ilman historiatyöryhmän uupumatonta uurastusta, useat näistä merkittävistä seuramme jäsenistä olisivat jääneet historian harmaan usvan kätköihin.

Tällä kertaa olemme saaneet selville tapahtumaketjun, jonka merkitys on ollut suuri koko ihmiskunnalle. Se henkilö, joka itse asiassa sai koko tapahtumasarjan liikkeelle, ei koskaan tullut tietämään tekojensa seurauksia. Marinuslaisille ko. henkilö, Matti Hekkala (1875 - 1939?), lienee tuttu mm. ensimmäisten sukeltajapäivien järjestäjänä, mutta muille suomalaisille hän lienee tuntemattomampi persoona.

Matti syntyi kanttoriperheeseen Paimiossa. Isä, joka oli tiukan uskonnollinen ja järjestelmällinen mies, toivoi Matista työnsä jatkajaa maaseurakunnan kanttorina. Tiukka kotikasvatus sai Matin suuntautumaan täysin uusille urille, hän rupesi inhoamaan kaikkea järjestelmällistä elämää ja lähtikin omille teilleen jo 16 vuotiaana.

Myöhemmin Matti on kuitenkin kertonut kavereilleen, että pitkillä matkoillaan hän aina muisteli suomalaista joulua. Vaikka hän joutui auttamaan isäänsä erilaisissa toimissa kuten kirkon lämmittäminen aikaisin jouluaamuna ja nuottien kääntely isän apuna joulukirkossa, oli harras joulun tunnelma kuitenkin läsnä jouluaterialla.

Työskenneltyään aikansa erilaisissa hanttihommissa Turun satamassa, hän ystävystyi erään saksalaisen merimiehen, Ditrich Möltken kanssa. Möltke järjesti Matille laivapojan paikan höyrylaiva Strösselille joka matkasi Kielin ja Turun väliä koneenosa- ja puutavaralastissa. Vaikka myöhemmät tarinat ovat värittäneet matkojen aikana tapahtuneita seikkoja (mm. Möltken mieltymystä nuoriin poikiin), näissä jutuissa ei tutkimusten perusteella ollut muuta perää kuin se, että Moltke oli parantumaton huuliharpun soittaja, joka sai Matista hyvän kuulijan vanhoille laivastoaikaisille jutuilleen ja huuliharppusooloilleen.

Aluksi Matti ei tietystikään ymmärtänyt paljoakaan kielestä, mutta muutaman kuukauden kuluttua hän osasi saksaa jo auttavasti. Sen verran oli hänellä musiikkia veressä, että hän oppi soittamaan useita saksalaisia merimiesrenkutuksia huuliharpulla. Kuvassa Matti on taistelulaiva Prinz Eugenin kannella kun laivaa lasketaan vesille Bremenhavenin laivatelakalla. Kastamisen suorittaa keisari Vilhelm.

Noina vuosina Suomi oli vielä Venäjän tsaarin alainen maa, joten Matti päätti saada laivastokoemusta saksan keisarillisessa laivastossa. Tirpitz oli nimitetty Saksan meriministeriksi vuonna 1897, ja hänen johtavana ajatuksenaan oli että paras puolustus oli voimakas taistelulaivasto. Tämän vuoksi Matin oli helppo toteuttaa aikeensa, sillä 1890-luvun loppupuolella sekä Saksa että Englanti laajensivat kilvan laivastojaan, jolloin merimiesten tarve oli suunnaton.

Matti palveli kaksi vuotta keisarillisessa taistelulaiva Prinz Eugenissa. Matilla oli onnea siinä mielessä, että hän kuului kyseisen laivan ensimmäiseen miehistöön ja hän sai olla mukana laivan juhlavassa vesillelasku-tilaisuudessa. Kyseisenä aikana sotalaivat olivat helvetillisiä paikkoja, joissa ei ollut kiinnitetty huomiota merimiesten viihtyvyyteen. Miehistötilat olivat ahtaita ja esimerkiksi hiilien lastauspäivinä kaikki paikat olivat peittyneinä hiilipölyyn. Kaikki merimiehen inhosivat hiilenlastauspäiviä, koska joka kolo oli täynnä kirottua hiili-pölyä.

Palvelusajan päätyttyä Matti oli jo aikeissa palata takaisin Suomeen, mutta saikin paikan matruusitoverinsa isän, Heinz Strafken huolintaliikkeessä Berliinissä. Tässä työssään hän jatkoi noin kolmen vuoden ajan. Berliinissä olonsa aikana hän oli yhteydessä muihin suomalaisiin, jotka olivat itse asiassa tsaarin salaisen poliisin palveluksessa. Kertoilemalla laivastojuttuja ja liioittelemalla suhteitaan laivastoviranomaisiin, Matti sai näiltä asiamiehiltä lisätuloja palveluksistaan. Tässä vaiheessa Matti oli muuttanut nimensä Hekkelmaniksi, jotta hänen vierasperäinen nimensä ei kiinnittäisi huomiota viranomaisten ja satunnaisten tuttavien silmissä.

Erään kiusallisen naisseikkailun vuoksi Matin oli lähdettävä Berliinistä. Hän saikin työtä eräässä tanskalaisessa kalastajakutterissa, Silkeborg II:ssa, (kapteeninaan Martin Matson) joka toimitti suolasilliä Englannin kuninkaalliselle laivastolle. Näillä reissuilla Matti joutui tekemisiin englantilaisten merimiesten kanssa, joilta hän kuuli monia juoruja englantilaisista upseereista ja sotalaivojen heikkouksista. Vielä tässä vaiheessa Matti ei tiennyt, että kohtalo etsi hänelle jo uutta roolia; Matillahan oli, jo noin 30 vuoden iässä, laaja tietämys sekä Saksan että Englannin laivastoista.

Tässä vaiheessa maailmanpolitiikan sotakenttien laitamille oli kerääntynyt uusia joukkoja ja maita erilaisine tavoitteineen.

Vuonna 1898 Englannissa pidettiin kuuluisa Spitheadin laivastokatselmus, joka korosti Brittiläisen imperiumin laivaston ylivertaisuutta. Serbian kuningas ja kuningatar murhattiin vuonna 1903, Itävallan työväenpuolue perustettiin vuonna 1904, Panama luovutti kanavavyöhykkeen Yhdysvalloille 1903. Japanissa vara-amiraali Togo oli ylennetty meriministeriksi vuonna 1900 ja kolmea vuotta myöhemmin hänelle kerrottiin, että kauan odotettu sota Venäjää vastaan oli väistämätön.

Tämä aikakausi oli epäluulon ja tiedustelutoiminnan kulta-aikaa. Matin vanhat Berliininaikaiset ystävät paljastivat todelliset kasvonsa ja värväsivät Matin Venäjän asiamieheksi. Seikkailumielensä ja helpon rahan toivossa Matti otti tarjouksen vastaan ja hankki väärennetyn passin Arnoldin nimellä.

Venäjän hallitus päätti vuonna 1904 lähettää toisen Itämeren laivueistaan avuksi Tyynenmeren laivastolle, joka oli Japanilaisten saartamana Port Arthurissa. Kulkureitin varmistamiseksi Matin tehtäväksi annettiin Skandinavian merireittien tarkkailu sekä 150 000 ruplan palkkio.

Matti asettui asumaan Kööpenhaminaan ja kehitti sieltä käsin vakoiluverkoston, joka käsitti yli sata asiamiestä ja useita veneitä. Todellisuudessa verkosto oli huomattavasti pienempi ja se koostui etupäässä Matin kavereista ja muista onnenonkijoista joiden tarkoituksena oli saada jännitystä elämään sekä pieniä lisätienestejä. Kyseisillä rahoilla Matti hankki itselleen hyvät sukellusvarusteet. Nämä varusteet hänen oli kuitenkin myöhemmin jätettävä Tanskaan.

Pietarista virtasi rahaa, ja Matti lähetti takaisin mielikuvituksellisia tarinoita vihollislaivastojen liikkeistä. Kännipäissä kehitetty ja Venäjälle lähetetty tarina siitä, että japanilaisia torpedoveneitä oli nähty Tanskan lähivesillä joutui amiraali Rozestvenskin käsiin Pietarin amiraliteetissa. Kohtalokas yhteensattuma oli, että amiraali uskoi tarinan ja hän oli myöskin kyseisen toisen laivueen komentaja.

Tehdäkseen vihollisen aikeet tyhjiksi Rozestvenski jakoi laivueensa kuuteen osaan ja lähti liikkeelle Skagerrakista päivää aikaisemmin kuin oli suunnitellut. Korjauslaiva Kamtsatka jäi kuitenkin pian jälkeen muista. Viat höyrykoneessa ja kapteenin juopottelu olivat hidastuttaneet matkantekoa. Illalla alkoi laivueen lippulaiva saada epätoivoisia radiosanomia japanilaisten torpedoveneiden hyökkäyksestä. Itse asiassa nämä olivat englantilaisia kalastusaluksia, jotka pitivät yhteyttä toisiinsa raketteja ampumalla. Seurauksena oli taistelu, jossa venäläiset sotalaivat tulittivat toisiaan ja englantilaisia kalastus-aluksia. Risteilijä Aurora oli vaurioitunut, ja laivalla ollut pappi oli hengenvaarallisesti haavoittunut. Useita hullilaisia kalastajia oli kuollut.

Tästä kaikesta seurasi katkera diplomaattinen takaisku Venäjälle, jonka oli korvattava englantilaisten menetykset ja myönnettävä laivastonsa retuperäinen tila. Enlantilainen lehditö hyödynsi Venäläisen laivaston möhlintää ja sai maksaa siitä kalliin laskun. Pahinta lienee kuitenkin se, että Kamtsatka jouduttiin jättämään jälkeen. Laivassa oli laivueen ainoa tähystyspallo, joka näin ollen jäi Eurooppaan. Osittain tästä syystä, saavuttuaan kaukoitään, venäläiset eivät havainneet japanilaisia laivoja ajoissa vaan laivue koki katastrofin Tsusimassa, jossa Togon johtama japanilainen laivasto tuhosi venäläiset täydellisesti aamulla 27 toukokuuta 1905.

Tietämättömänä kaikesta tästä Matti palasi Suomeen rikkaana miehenä. Hänen myöhäisemmistä vaiheistaan ei tiedetä paljon. Marinuksen johtokuntaan hän kuului vuosina 1920-23. Hänellä oli aina parhaimmat sukellusvälineet ja kerhoilloissakin hän tarjosi useasti punssia muille seuralaisille. Eräänä jouluna 1930-luvun alkupuolella Matti yllätti ja lahjoitti seuralle suuren määrän erilaista sukellusvälineistöä, mm. kompressoreja, sukelluskypäröitä, hihnoja, painepulloja ja rensseleitä. Nämä olivat jäänteitä hänen Kööpenhaminan vakoiluajoiltaan, jolloin hän oli korjannut talteen erään laivanvarustajan kuolinpesän.

Tämän jälkeen Marinus oli Helsingin johtava sukellusseura varusteiden määrällä mitattuna. Osa tavarasta oli kuitenkin erittäin huonokuntoista. Varusteita säilytettiin eri henkilöiden vinttikomeroissa jne. Joten vuosien kuluessa kamat olivat vain hävinneet teille tietymättömille. Yksi vinssin kampi oli vielä tallella vuonna 1972. Sekin "haudattiin" mereen Länsi-Tontun luona juhlallisin seremonioin viikonloppuleirin yhteydessä.

Matti hävisi Marinuksen ja Suomen kuvioista 30-luvun loppupuolella. Saksankielen osaavana henkilönä hän oli ollut ilmeisesti mukana salahankkeessa, jossa suomalaisia sukellusveneitä vuokrattiin saksalaisen elokuvayhtiön käyttöön. Kun sukellusveneet lähtivät kohti Saksaa, hävisi Mattikin.

©2000 Marinus